Emotionaalinen yliherkkyys & huominen huulipunavallankumous

Arvatkaa mitä? Nyt on kaikki kokeet ja koulujutut tehty sekä palautettu! Oli huojentavaa saada puhelu, jossa onniteltiin mun pienestä spurtista.

Viime keskiviikkona siis esitin yhen messuharjoituksen, jonka tein Jyskistä ja esitin sen kyseisen aineen opettajalle ja sitten se oli siinä. Viimeinen tehtävä mun osalta koko koululla ja huh, jihuu! Se on ohi. Valmistumispäivä onkin sitten 28.5, jolloin tää tyttö saa vihdoin ja viimein todistuksen. Seuraava mietinnän aihe onkin, että mitä laitan päälle tuona päivänä. Mekko tietenkin. Ehkä silloin voin päästä vihdoin leikkimään sitä kukkaistyttöä, jota vappuna jo piti, muttei säiden puolesta oikein onnistunut.
 

 

"Tiiättekö mitä? Oon tänään vähä itsetutkiskellu itteäni tänään. 

-Jaahas..."

No mutta jos totta puhutaan, niin kyllä mä tajusin yhen jutun itestäni. Oon emotionaalisesti yliherkkä. Välillä oon saattanu miettiä näiden mielialojen heittelemisienki takia onko mulla kaksisuuntainen mielialahäiriö. :D Ja varmaan onkin, mutta lohduttaudun mielummin tolla päätelmälläni mielummin. Blogissanikin on ollut mainintaa kenties pariinkin otteeseen kuinka elämä hymyilee onnenkyyneleineen ja kun jotain ikävää on tapahtunut, niin oonkin ollut mieli maassa. Se mitä siihen mieli maassa -juttuun kuuluu on vähän sellanen asia, mitä en tuo sen liiemmin esille. Kukapa nyt haluaisi kertoa itkeneensä silmät päästään ja niin edes päin? En kerro tietenkään kaikkea blogiin ja haluan muutenkin pitää täällä suht hyvän fiiliksen yllä, vastoinkäymisistä huolimatta. Oon esimerkiks vuoden sisällä alkanut pitämään suppeampana näitä kirjoituksiani ja hyvä niin. 

"Nyt on pakko päästä kirjottelemaan, sillä mua ahdistaa aivan hirveästi. Tai paremminkin sanottununa ehkäpä jopa masentaa/mieli on maassa. Okei nyt vähän on jo mieli lähtenyt kohoomaan :) Kiitos taas C & A -tiimille... unohtamatta tietenkään hyvää ystävääni ja niitä aamuisia whatsapp -keskusteluitamme. ♥ Mulla veteli aika kiitettävän "pitkän" aikaa fiilikset korkeella, mutta nyt viimiset kaksi viikkoa ovat olleet yhtä alamäkeä. Perjantai-lauantai oli sitten se jäävuoren huippu. Kun stressaan tai on muuta henkilökohtasta probleemaa, mulla se vaikuttaa väistämättä nukkumisiini ja täten alan pikku hiljaa kärsiä unettomuudesta, koska vain mietin, mietin ja mietin. 

Viime yönä, kiitos yhden energiajuoman, unettomuuden ja miesjuttujen, valvoin koko yön täristen. Tärinän tosin tiesin johtuvan väsymyksestä ja kofeiinin vaikutuksista, jolloin mun kroppa menee pieneen tilttiin sen kofeiiniherkkyyden takia. Mietin vaan kaikkea. Ylipäätään. Ehkä se aihe saattoi enemmän kohdistua miehiin. Niimpä tietysti. Mietin mitä oikeen teen väärin, kun vaan junnaan paikoillani saamatta sitä mitä haluaisin. Eikä nyt puututa siihen seikkaan, etten edes tarkkaan tiedä mitä haluan, muuta kuin olla onnellinen. No kuten varmaan moni muukin."

Yllä on tekstinpätkä jolloin oli menossa vähä-niin-ja-näin meiningit vähän aika sitten. Kun niitä tulee, niin joskus kirjoitan itselleni mitä mielessä liikkuu ja harvemmin niitä julkaisen. Pystyn ehkä liiankin herkästi samaistumaan toisten mielialoihin. Kun ystävällä menee hyvin, joten tottakai oon enemmän kuin iloinen tämän puolesta ja vetelen samoiten myös itse sen takia hymy korvissa. Mun mielestä on hienoa, että pystyy olla toisen puolesta onnellinen. Piste. Mutta välillä se, että nään tai kuulen esimerkiksi jonkun tutun ihmisen itkevän, saa mut helposti myös surulliseksi ja alan siinä itse itkemään. Välillä se tuntuu tyhmältä kieltämättä kuinka otan niin herkästi itteeni toisen tuntemukset -vaikkei itelle tosiaan olisikaan tapahtunut mitään.

Yleensä koitan viimeiseen asti piilotella pahaa mieltäni tai jos stressaa tai ahdistaa. En osaa helposti kertoa ajatuksiani sanoiksi. Tai siis ehkä helpoiten teen sen kirjoittamalla. Se on jollain tavalla vaikeaa puhua vaikeista asioista ja kun jos sen teen, lähellä saattaa olla se pieni romahtaminen, riippuu tietenkin myös mistä asiasta on kysymys. Mun on tän takia vaikea ilmaista tunteitani, puhumattakaan siitä etten niistä edes useimmiten ole perillä. 

Mulle ihmissuhteet on tärkeitä, tai siis ne joihin sen pystyn pitämään yllä. Ystävät on voimavara, mutta taas toisaalta voi olla se pahin pilaaja. Elämä ja mielialat menee vähän niiden mukaan. Kaikista "pahimmat" muhun vaikuttavat ihmiset ovat ne läheisimmät, koska otan sen niin raskaasti jos mulle ollaan vihaisia, pettyneitä jne ja vähiten vaikuttavat ne ihmiset, ketkä ei voisi itseä kiinnostaa tippaakaan. No se oli sentään loogista. Mun on vaikee kattoo sivusta, jos näkee itelle tärkeän ihmisen tekevän itseään kohtaan väärin tai huonoja valintoja. Harvemmin sanon niistä mitään tälle ihmiselle (ellen oo hieman nauttinut totuusseerumia). Tää on sinänsä vähän jännä, koska kyllähän mä itekkin teen vääriä valintoja toisensa perään, enkä saa sitä mitä haluaisin. Kjäh kjäh. Silloin kun sitten saan kuin saankin suuni avatuksi, niin sieltä mitä todennäköisemmin tulee vaan pientä sönkötystä, vaikka tosiasiassa olisin miettinyt jo pitkään koko asiaa ja sitä, miten sen sanoisin paljon pidemmän kaavan kautta.

"Sitä toivoo läheisilleen kaikkea hyvää, mutta joskus tajuaa että olisihan ihan tervetullutta, jos sitä hyvää tapahtuisi myös itselle. Vai mitä jos se vika tosiaan on itessä? On mulle kivaakin tapahtunut ja valmistuminen koulusta on se kaikista päällimmäisin juttu itellä just nyt.

Eilen yöllä niissä kofeiinipärinöissäni mietin myös yksin jäämistä ja sitä, kuinka kaipaa sitä tutulla "vanhalla" kaveriporukalla ajan viettelemistä. Tuleehan niitä aina välillä vastaan ja hyvä niin. Tiedän, tiedän ettei ole ensimmäinen kerta kyseisestä asiasta parjaaminen ja voisihan sitä asialle tehdäkkin jotain vaikka avaaamalla sen suunsa. Lähinnä siinä on se tuttu pelko, kuin mitäs jos niitä ei hetkauta asia mihinkään suuntaan."

"Emotionaalinen yliherkkyys
Tämä yliherkkyys näkyy ehkä helpoiten ulospäin, sillä näiden ihmisten tunteet vaihtelevat ääripäästä toiseen ja heidän tunnereaktionsa ovat poikkeuksellisen voimakkaita. Heidän tunne-elämänsä on äärimmäisen syvää ja heitä saatetaan pitää melodramaattisina. Ihmiset, jotka ovat emotionaalisesti äärimmäisen yliherkkiä, saattavat vaikuttaa siltä kuin heillä olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö. 

He tuntevat usein syvää huolta muista ihmisistä ja maailman tilasta ja he saattavat tuntea syvää yhteyttä eläinten kanssa. Heidän myötätuntoisuutensa saattaa mennä äärimmäisyyksiin niin, että he saattavat jalkakäytävällä varoa tallomasta muurahaisia. Heillä saattaa olla poikkeuksellinen kyky myös aistia toisten ihmisten tunnetiloja.

 Emotionaalisesti yliherkät ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ympäristöönsä poikkeuksellisen voimakkaasti. He kiintyvät syvästi ihmisiin, paikkoihin ja asioihin ja heitä syytetään usein ylireagoinnista. Heidän tunteidensa intensiivisyys näkyy heidän myötätunnossaan, empaattisuudessaan sekä herkkyydessään."

Ajattelin lisätä tuohon yläpuolelle pienen kuvauksen ja siinähän se pähkinänkuoressa selitetäänkin, että mistä on kysymys.

Aloin miettimään myös sitä, että selittyisikö tappeluihin väliinmeneminen tällä. Varsinkin jos nimenomaan on kyse kahakasta, jossa on osallisena joku tuttu. Selvennykseksi se, että nämä painimiset ovat tosiaan kohdistuneet baari-iltoihin ja niihin pilkun aikoihin oleviin hetkiin. Silloin en voi kattoa vaan vierestä tumput suorina  ja lähen siihen väliin toppuuttelemaan, eikä väliä sillä käykö itelle mitään, kunhan se vaan loppuu. Ja ei, se ei oo varsinkaan naisena mitenkään järkevää, jos jotku sikaniskat heittelee toisiaan ja niitä paljon pienempi nappisilmä tekotukkineen ja ripsineen menee huutamaan kurkku suorana ja parhaansa mukaan ojentamaan (en usko tota itekkään). Oon saanu kuulla siitä joskus kunniani, kun johonkin painimiseen oon menny väliin. "Anna meidän miesten hoitaa nää". Aha. Ei se mitään, mä ennenkään mitään pötypuheita oo kuunnellu. Ihmettelen vieläkin miten muhun ei oo vahingossa osunu mähinöissä ja sitten kun se tapahtuu, otan varmaan enemmän opikseni. 

 No joo, myönnetään tän olevan vähä itsekeskeinen teksti, joka käsittelee vaan itse parhautta eli mua. Mä kieltämättä mietin pitkään haluanko julkaista ja pohdiskella tälläistä asiaa varsinkaan blogissa. Koko postaus on lojunut parisen viikkoa luonnoksissa, koska aina on tullut jotain lisättävää ja samalla tietenkin oon miettinyt julkaisenko vai enkö.

 Oon pitänyt itteäni, niin kauan kuin muistan, hormonihirviönä, jonka tunnetilat saattaa olla niistä ääripäistä ja joka sen takia on välillä ollut se draaman aiheuttaja johtuen asioista jotka jollekkin muulle tuntuisi lähes mitättömiltä jutuilta.  En oikein tarkkaan tiedä mitä ajatella edes koko herkkyydestä, sillä törmäsin sattumalta aihetta käsitelleeseen juttuun ja löysin siitä heti omat tuntomerkit hämmentyinein fiiliksin. Tätä ei voi todellakaan kutsua miksikään vahvuudeksi, sillä jos ihmissuhteet on heitteillä, niin oon myös sitä itse ja vaikeuksia on pitää pää kylmänä. Hyvänä esimerkkinä kokonaan heitteille lähtenyt koulunkäyntini tai pikemminkin siellä käymättömyys. Lisättäköön kuitenkin sen verran, että silloin on myös ollut terveyden kanssa ongelmia, ettei nyt pelkästään ihmissuhteet ole olleet se syy yksinään.  Onneksi nyt asiat on kuitenkin molempien suhteen jo aika hyvin kunnossa.